Löysin Myssyn yllättäen kuolleena kaksi päivää sitten illalla. Ei mitään ulkoisia merkkejä missään. Olo on ihan musertunut. Vasta meni Pipo ja nyt myös Myssy. Pistää miettimään, miettimään ihan tosissaan. Oliko niillä jotain perinnöllistä? Entä tarttuvaa? Miksi? Miksi juuri ne omat kasvatit, mun pienet riiviötytöt?
Olo on välillä jopa vihainen ja ärsyyntynyt. Miksi pitää olla niin epäreilua että ensin Poppis, poikasten isä menehtyy parin vuoden iässä. Sen jälkeen Mette, poikasten emä piti lopettaa. Ja nyt sitten molemmat siskot menee päältä kaksivuotiaina. Möttö sekä Killeri, muut poikaset siis on ainakin toistaiseksi kuulemma ok. Tulee niin syyllinen olo, teinkö jotain väärin kun teetin nämä poikaset?
Myssy oli mun pieni riiviö. Se muistutti kaikkein eniten emäänsä poikueesta. Sillä oli vahva tahto, kova vauhti ja temperamenttinen luonne. Kyllä se seurasta piti ja olikin tosi sosiaalinen, mutta sillon kun joku ei mennyt miten Myssy halusi niin siinä ei ollut pikku pupua pidätteleminen. Myssy oli kaneistani se joka tuhosi kaikkein eniten kasveja ja johtoja. Myssy oli myös pienenä se poikanen jonka näkiessäni ajattelin että okei, tuo jää ainakin kotiin. Myssy oli pienenä nimeltään "perspilkku". Myssy tosin vanhemmiten oli melko poikkeuksetta Mysperö, rakkaalla lapsella monta nimeä.
Myssy oli kaneistani se joka ihan oikeasti sai mut innostumaan estehypystä. Sen kanssa kisasin varmaan pupuista eniten ja sen kanssa hyppiminen oli kyllä mielenkiintoista. Joskus se meni ihan täysiä ja innoissaan, mutta oli silläkin pahoja päiviä. Ja sillon kun sillä oli radalla paha päivä, se ei tyytynyt vain olemaan passiivinen tai hyppyhaluton. Sillon se kääntyi ohjaajaan, puraisi tai raapaisi ja oli ihan tosissaan että nyt riitti, ei tänään. Myssy opetti itselle aika paljon kanin käsittelystä radalla, tein sen kanssa paljon virheitä mutta niistä myös oppii. Jos kani ilmaisee ettei se halua, ei sillon kannata jäädä yrittämään vielä. Sillon mennään pois radalta. Näin jälkiviisaana lotkautuksena.
Myssy oli paras pieni tättähäärä. Eihän sitä saisi olla lemppareita, mutta Myssy sai minut aina jotenkin niin ylpeäksi. Oma kasvatti joka oli aikalailla semmoinen mitä kanista hain. Ehkä sillä oli vähän liikaa omaa tahtoa ja temperamenttisuutta, mutta se teki siitä vain persoonallisen. Tosi fiksuhan se oli. Oppi karkaamaan parvekkeella uudesta häkistä viikossa. Se karkasi häkistä, meni penkkinä toimivan arkun päälle ja sieltä ponnahti komeassa kaaressa Jykän häkin päälle missä on taso jossa ruokaämpäri. Ahnehan se oli kun mikä, ruuan perässä teki oikeastaan mitä vaan. Kunnon houdini.
Nyt Myssykin sitten keppostelee ja riehuu vain muistoissa. En pysty vieläkään menemään parvekkeelle ilman itkua. Ystäväni tulee viikonloppuna käymään jolloin laitetaan koko parveke uusiksi ja saadaan autolla turhat häkit ja tavarat pois.
Nyt sitten elellään poikamieselämää Jyrkin ja Nemon kanssa. Jyrki jäi ilman kaveria, todennäköisesti tulen jossainvälissä hankkimaan sille uuden. Siitä on vuosia kun minulla on ollut viimeksi kaksi kania, tuntuu tosi tyhjältä. Viikonloppuna katotaan kaverin kanssa kaikki kopit ja valjaat mitä on ylimääräisinä ja varmaan myyn ylimääräset. Uutta kaniahan tähän taloon ei kuitenkaan tule ennen kun saan selville oliko tytöillä jotain tarttuvaa.
RIP Shakawkaw "Myssy"
20.09.2014 - 16.01.2017
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti